–

Kaivoin pitkään ja hartaasti tekeillä olleen artikkelin Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta-kirjaan pitkästä aikaa esiin. Senkin pitäisi olla reilun viikon päästä valmis. Artikkelin puolikkaan lukeminen auttoi järjestämään kysymysrunon kysymykset yksinkertaiseen kronologiseen järjestykseen. Runo kaipaisi vielä lisää materiaalia, jotta kirjallisuuskeskustelun ja ajan muutos alkaisi näkyä siinä – mutta toi kronologia tuntuu periaatteessa toimivan.

–

(toistuva kokemus helmikuussa: ei tästä mitään tule. luovutan. ja sen melkein luovuttamisen jälkeen pääsee pusaamalla taas vähän eteenpäin)

Tänään meni koko päivä Savilankadun työhuonekommuunin sisustus yms. kokouksessa. Sen jälkeen olin taas ihan että puuh. Tein ainoastaan tämän loppuun:

“Näkymä 4″ on niin leveä, ettei se mahdu 135 mm leveään kirjaan (Tammikuu on sen kokoinen ja niin oli Helmikuunkin tarkoitus olla). Helmikuusta täytyy ehkä kuitenkin tehdä A5:n kokoinen. Ikävää vaan että noin ohut kirja näyttää todnäk aika hölmöltä lirpakkeelta tuossa isommassa koossa.

–

VAI NÄIN:

–
VAI NÄIN:

–

En osaa päättää miten paljon poistaa, miten paljon säilyttää, miten tarkkaan valikoida, miten suuri määrä tällaista sähköpostimainoskamaa olisi järkevää ylipäätään laittaa kirjaan vai onko tässäkään ideassa mitään järkeä.

Huomaan miettiväni Helmikuuta myös esityssarjan näkökulmasta. Koko kirja ei voi penkoa ainoastaan tätä kirjallista elämää, koska se tuskin kiinnostaa esityksien yleisöä. Siksikin nämä harhailut mainosten parissa.

–

Nyt taisin ehkä ratkaista Harryn toiveen tyhjästä tilasta ja puhtaasta esteettisyydestä (=että jokin vain näyttää) siten että se voisi sopia Helmikuuhun. Kirjoitin / merkitsin muistiin /kehittelin vähän lisää näkymiä :

Yllättäen näyttäisi siltä, että luovuudeton kirjoittaminen onkin paljon hitaampaa kuin luova runoilu. Jo ihan se että jaksaa pysyä ideassa ei meinaa onnistua. Aloitin eilen aamulla 5. kertaa tämän itsegooglaus-tekstini – nyt palaten kaikkein ekoimpaan ideaan: tehdä runo (?) hyvin vastaavalla tavalla kuin taannoinen Voittokulku-runo, paitsi googlaten. Kuvottavan tylsää näiden hakutulosten latominen yhdestä laatikosta toiseen.

Toinen vaikeus on se, että en oikein osaa nopeuttaa ideoiden keksimisen prosessia. Ideoita joko on tai ei ole.

-

Huomaa Kristianin hieno kirjoitus editoimisesta.

*

Parkourissa on mahdollista edetä, päästä perille. Paul Valéryn klassisessa jaottelussa se asettuisi tanssin ja kävelyn väliin.

*

Olen aina nauttinut mahdollisuudesta toimittaa ja hovilukea runoutta, erilaisia runouksia, jopa enemmän kuin valmiita teoksia. Toimittaminen sallii sellaisia lukuasentoja, joihin en koe voivani ajautua painokoneen ikuistaman tekstin äärellä.

*

Lukeminen, josta nyt puhun, kohtaa valmiissa tekstissä jonkin lähes metafyysinen esteen. Mikäli tekstiä ei voi enää muuttaa, en osaa lukea sitä kaikkiin suuntiin laajenevan uteliaisuuden vallassa. Valmiissa kirjassa koenkin mielihyvää tekstin ehdottamissa puitteissa, tekstin mahdollisuuksille antautuen. Ero on pieni, ero nautinnoissa on pieni, mutta juuri pienet erot ovat omituisen painokkaita (“missä on pienin määrä eroa, on suurin määrä merkitystä”).

*

Valmiille tekstille ei myöskään esitä – ihan jo eettisistä syistä – sellaisia kysymyksiä tai haasteita, joihin se ei voi enää vastata. – ”Millainen sinä olisit, jos tekstihahmosi olisi toisenlainen?”

*

Edellinen pätee lukemiseen, ei niinkään kirjoista käytävään keskusteluun, jossa yksilöidyt kirjat antavat mahdollisuuden kertoa mitä kulloinkin tarkoitetaan.

*

On tarpeetonta romantiikkaa kutsua kirjoittajan ja toimittajan välistä suhdetta ”seikkailuksi”, vaikka sanaan littyvät viittaukset yhteiseen kokemukseen, luottamukseen ja yhteisiin salaisuuksiin ovatkin houkuttelevia.

*

Quest-rakenne olettaa, että matkan jälkeen palaa takaisin jokin käyttökelpoinen palkinto hallussaan. Vaurautta, ihmeellistä viisautta, prinsessa. Ystävien käsikirjoitusten kommentointi kyllä opettaa, mutta yleensä jotain sellaista mitä ei voi tai halua itse hyödyntää. Se, mitä toimittaja tai kirjailija prosessin aikana oppii, pitäisi käyttää aina kuhunkin käsikirjoitukseen.

*

Toimitettavasta tekstistä voi toki kehkeytyä uusia prosesseja, mutta niihin liittyviä taitoja on puolestaan opeteltava muualla. Kirjoitettava. Ja vihdoin löydettävä myös tuolle kirjoitukselle toimittaja.

*

Toimittamisen yksi malli: altistaa itseään, antaa itselle vieraan runouskäsityksen vahvistua omassa tajunnassa sen verran, että ymmärtää sitä, että myöntää sen kanssa käytävän keskustelun olevan dialogia, ei pyrkimystä muokata kommentoinnin alla olevaa käsikirjoitusta omien ihanteidensa mukaiseksi.

*

Toimittamiseen on toinenkin malli, jonka mahdollisuudet kiehtovat mutta joka ei olisi tullut mieleenkään Henriikaan Tammikuun yhteydessä. Olemme vaihtaneet siitä ajatuksia Tytti Heikkisen kanssa, ja toivonkin että hän ehtisi jossain vaiheessa kirjoittaa siitä tarkemmin. Kyse on tuottajatyyppisestä toimittamisesta, jossa tekstiin rakennetaan tai jopa päällekirjoitetaan ”läskit soundit” tai jokin muu kyseisen tuottajan signatuuri. Produced by.

*

Minusta on kiinnostavaa, ettei jälkimmäistä tehdä, ei ainakaan runopiireissä, vaikka tunnen useitakin kirjoittajia joilla olisi eväitä tuonlaiseen tuottamiseen. Ehkä kyse on kuitenkin siitä, sen vaalimisesta, mistä kirjoittaessa ja lukiessa saa eniten nautintoa.

*

Ilmaan piirtyy savua, suhteessa edelliseen tai muuten vain: onko käsitteellisen kirjoittamisen ja käsitteellisen kirjallisuuden tarjoamat nautinnot ehkä sittenkin erilaisia..

Voisikohan tätä ja tuota  inhi98mi9llinen tekihä ”runoa” käyttää Helmikuussa? Ne on molemmat vähän höpsötteleviä Helmikuuhun mutta muodostaisivatko ne yhdessä jonkinlaisen riittävän kokonaisuuden? Mitä ajattelee Harry? Voisko tyhjyyden korvata höpsöydellä? Tai että olisi sekä tyhjää että höpsöä? Mutta kärsiikö ideoiden kirkkaus?

-

tai vain listata erilaisia osoitteita. Täytyy nyt vaan suostua siihen, että tähän googletukseen perustuva kollaasi täytyy ihan oikeasti kirjoittaa. Kun viimeksi kirjoitin kollaasirunoja, yhden sellaisen kirjoittamisessa meni noin ja vähintään 40 h työviikko. Siksi olen yrittänyt 12:ssa välttää kollaaseja.

-

Alkaa tulla kiire. Menee paljon aikaa oheistoimintaan: tällaisten tekemiseen, valokuvattavana olemiseen (Keski-Suomalaiseen on tulossa jokin juttu tästä), yleiseen häröilyyn.

Kuvauksen takia tein juuri tänään uuden version tästä runosta, ts. en  tehnyt uutta versiota, listasin vaan kemikaalit joita itseeni tänään sivelin.

13.2.2012 oli talvinen maanantai, – 10 astetta pakkasta. Pakkanen kuivattaa ihoa. Pesin hiukseni ja laittauduin suhteellisen huolellisesti kuvausta varten.  

Harrylta tuli erinomaisia ja vaativia kommentteja, jotka pakottavat minut keskittymään Helmikuuhun vähän enemmän. Se on huojentavaa.

Olen tänään käynyt läpi kirjailijahaastatteluja ja kerännyt niistä kysymyksiä – ajattelin että jos niistä saisi muokattua jonkinlaisen kysymysrunon.

Pari helmeä Yle Arkistosta:

“Rohkeutta ei voi opettaa”  (Karri Kokko, 1983)

Ah mikä runoilija-asunto (tosi kaunis haastattelu Eeva-Liisa Mannerista)

–

Tammikuun tiedotteen luonnostelua. Kirja tuli jo perjantaina painosta ja on ulkoisesti aika ohut mutta muuten kivan näköinen.

Tammikuu julkistetaan virallisesti ensi to 16.2. klo 14 yhtä aikaa esityssarja 12:n ensimmäisen osan ensimmäisen esityksen kanssa. 1/12:ssa näyttelee Tuomas Tulikorpi ja tanssii Leena Harjunpää. Tervetuloa sinne!

—