Kaikki rästityöni

29.12.2011 § Jätä kommentti

Joka päivä

on liian lyhyt, ja se käy vielä lyhyemmäksi.

Mainokset

Oma aika

11.12.2011 § Jätä kommentti

Aina silloin tällöin huomaan kaipaavani päivätöihin.
En niinkään sen takia, että haluaisin varsinaisesti tehdä sellaisia töitä kuin päivätöissä tehdään. Vaan aikarajojen takia. Usein ajattelen, että jos työt tehtäisiin työajalla, töiden ulkopuolinen aika olisi sitten minun omaa aikaani (tai vaikka aikaa jolloin saan kirjoittaa).

Aivan kuin aika käyttäytyisi samaan tapaan kuin tila: aivan kuin ajan omistaminen edellyttäisi aitaamista: Ainostaan mikäli osa ajastasi on jonkun toisen omistuksessa, voit ylipäätään omistaa aikaasi. Ainoastaan mikäli ajassasi on aitoja ja rajoja, aikaa on ylipäätään mahdollista omistaa – tai omistaa jollekin.

Olen huomannut että deadlinen lähestyminen tuottaa  ajan  hidastumisen kokemuksen. Kun deadline alkaa lähestyä, kaikki aika keskittyy yhden asian ympärille. Samalla ajan jättömaat, vartti sieltä ja toinen täältä, tyhjät hetket, toisen palveluksessa käytetyt ajat, bussimatkat ja jopa unet asettuvat palvelemaan samaa tavoitetta. (Samalla tavalla saattaa tapahtua myös silloin, kun jonkin asian tekeminen on innostavaa ja haastavaa, kun on hyvin uppoutunut tai intoutunut tekemään jotain).

12:een sisältyy haave omasta, omistautuneesta ajasta.

(Edellinen ajatus muotoutui, kun keskustelimme Mikaelin kanssa hankaluudesta yhdistää toiminta kirjallisuuskentällä ja oma kirjoittaminen.)

Millä tavoin epäonnistua – vai onnistua?

5.12.2011 § 2 kommenttia

Joskus kestää vuosia ennen kuin jokin kaunokirjallinen idea löytää  valmiin muotonsa. Joskus kirjoittamalla kirjoitan yhtä runoa kaksi viikkoa (siis sillä tavalla että todella teen virkamiesmäisiä kahdeksan tunnin työpäiviä). Joskus yhden runon kirjoittaminen kestää päivän. Joskus kolme tuntia. Joskus runo vaan kirjoittautuu lopullisessa muodossaan yhden puolen tunnin bussimatkan aikana.

Sen jälkeen kun saimme Mikaelin kanssa lokakuun alussa  Tekstinauhat valmiiksi en ole kirjoittanut käytännössä yhtään ”runollista” sanaa. Tämä on minulle ihan tavallista. En ole aikoihin kirjoittanut säännöllisesti ja minulla on usein ollut pitkiä taukoja kirjoittamisessa.

Silti on ollut myös säännöllisen, joka päiväisen kirjoittamisen kausia. Minulla on itsestäni sellainen luulo, että pystyn lukemisen, kirjoittamisen ja keskittymisen avulla pääsemään jonkinlaiseen runolliseen, runoa jatkuvasti tuottavaan mielentilaan. Uskon ja haaveilen, että pystyn pysymään pitkiäkin aikoja vähintäänkin yhden runon päivävauhdissa. (jatkuvasti ylikierroksilla?)

Samaan aikaan kuitenkin, vaikka pukkaisin tekstiä millä vauhdilla tahansa, oletan että kaunokirjallisen teoksen syntymiseen tarvitaan aikaa. Joko etukäteistä aikaa tai jälkikäteistä aikaa. Joko varastoitua aikaa tai aikaa joka kuluu teosta tehdessä. Joko hiljaisuuden ja hautomisen aikaa. Tai hiomisen aikaa. Hiomisen ajan kuluessa teos muuttuu ”itsekseen” eli löytää oman muotonsa (ideansa): tulee (aristoteelisehkolla tavalla ymmärrettynä) hyväksi.

(Esim. Esaan pakkautunut aika oli mielestäni ensisijassa etukäteistä: olin ollut hyvin kauan kirjoittamatta ja koin kirjoittaessani että nimenomaan tämä kirjoittamista edeltänyt mykkyys mahdollisti teoksen suhteellisen nopean ja ryöppyävän syntymisen. Tekstinauhat taas on mielessäni malliesimerkki siitä, kuinka jonkin kaunokirjallisen teoksen luonne tarkentuu ja hioutuu hitaasti itse teosta tehdessä. Tekstinauhojen deadlinea siirrettiin useaan kertaan eteenpäin ja se valmistui lopulta vuoden alun perin suunniteltua myöhemmin).

Tämä kirjoittamiseen tarvittava aika ei ole täysin samastettavissa objektiiviseen kello-aikaan. Se ei kuitenkaan ole myöskään irrotettavissa siitä. Vaikka pitkä aika ja lyhyt aika ovat suhteellisia käsitteitä, on selvä asia että kuukausi on liian lyhyt  kunnollisen runoteoksen kirjoittamiseen. Toisaalta kuukausi voi olla joissain oloissa riittävä jonkinlaisen (joskus ihan hyvänkin) teoksen tekemiseen.

Jokatapauksessa  pyrkimys tuottaa vuoden ajan kirja kuukaudessa on (näin uskon) tuomittu epäonnistumaan. En ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä miten epäonnistua.

Olisiko epäonnistuminen deadlinejen lykkääntymistä,  että kirja ei vain tulisi ajallaan ulos / tulisi ulos vasta sitten kun se on mielestäni ja silloisen hovilukijani mielestä valmis? Pitäisikö keskeneräisyys kirjoittaa teokseen itseensä sisään – pitäisikö kirjan kansien väliset paperit täyttää teoksen keskeneräisyyden dokumentaatiolla? Vai näyttääkö teoksen keskeneräisyys jättämällä esimerkiksi teoksen loppuun tai sen sisälle tyhjää tilaa merkiksi siitä, että tästä puuttuu jotain?

Toinen vaihtoehto on antaa rajallisen ajan muokata teoksista sellaisia kuin niistä on mahdollista tulla. Nostaa kirjoittavan ja estetiikan suojaa vailla olevan subjektin sijaan esiin kirjaformaatti.  Tämä tarkoittaisi vapauksien ottamista kirjan fyysisen koon suhteen. (Hansaprintin on tosin mahdollista painaa ainoastaan 50 sivuisia tai sitä pitempiä kirjoja, koska liimasidos ei pysy koossa pienemmissä formaateissa. Eli käytännössä kirjan fyysisen koon muuntelu tarkoittaisi sivun koon muuntelua.)

En vielä ole varma minkä tai mitkä strategiat valitsen. Houkuttelevimmilta tuntuvat kirjan sivun fyysisen koon muuntelu ja tyhjien sivujen jättäminen kirjaan puutteen merkiksi. Epäonnistumisia voi dokumentoida ja suojattomana voi olla yhtä hyvin täällä blogissakin.

Missä olen?

Olet parhaillaan selaamassa arkistoa joulukuu, 2011 blogissa 12.