Kristian Blomberg: Editoinnista

17.2.2012 § 3 kommenttia

Toisinaan, miettiessäni käsikirjoitusten toimittamista, otsalohkooni on alkanut ilmestyä vielä jäsentymättömiä analogioita parkouriin. Parkourissa kaupunkitilaa käytetään sen tarkoitusten vastaisesti: kulkuväyliksi aiotut tasot hylätään, esteitä ja liikkumisen kannalta mahdottomia tiloja valjastetaan liikkumiseen. Tutkitaan rakenteiden mahdollisuuksia, mutta ei pelkästään niiden itsensä vuoksi.

*

Parkourissa on mahdollista edetä, päästä perille. Paul Valéryn klassisessa jaottelussa se asettuisi tanssin ja kävelyn väliin.

*

Olen aina nauttinut mahdollisuudesta toimittaa ja hovilukea runoutta, erilaisia runouksia, jopa enemmän kuin valmiita teoksia. Toimittaminen sallii sellaisia lukuasentoja, joihin en koe voivani ajautua painokoneen ikuistaman tekstin äärellä.

*

Lukeminen, josta nyt puhun, kohtaa valmiissa tekstissä jonkin lähes metafyysinen esteen. Mikäli tekstiä ei voi enää muuttaa, en osaa lukea sitä kaikkiin suuntiin laajenevan uteliaisuuden vallassa. Valmiissa kirjassa koenkin mielihyvää tekstin ehdottamissa puitteissa, tekstin mahdollisuuksille antautuen. Ero on pieni, ero nautinnoissa on pieni, mutta juuri pienet erot ovat omituisen painokkaita (”missä on pienin määrä eroa, on suurin määrä merkitystä”).

*

Valmiille tekstille ei myöskään esitä – ihan jo eettisistä syistä – sellaisia kysymyksiä tai haasteita, joihin se ei voi enää vastata. – ”Millainen sinä olisit, jos tekstihahmosi olisi toisenlainen?”

*

Edellinen pätee lukemiseen, ei niinkään kirjoista käytävään keskusteluun, jossa yksilöidyt kirjat antavat mahdollisuuden kertoa mitä kulloinkin tarkoitetaan.

*

On tarpeetonta romantiikkaa kutsua kirjoittajan ja toimittajan välistä suhdetta ”seikkailuksi”, vaikka sanaan littyvät viittaukset yhteiseen kokemukseen, luottamukseen ja yhteisiin salaisuuksiin ovatkin houkuttelevia.

*

Quest-rakenne olettaa, että matkan jälkeen palaa takaisin jokin käyttökelpoinen palkinto hallussaan. Vaurautta, ihmeellistä viisautta, prinsessa. Ystävien käsikirjoitusten kommentointi kyllä opettaa, mutta yleensä jotain sellaista mitä ei voi tai halua itse hyödyntää. Se, mitä toimittaja tai kirjailija prosessin aikana oppii, pitäisi käyttää aina kuhunkin käsikirjoitukseen.

*

Toimitettavasta tekstistä voi toki kehkeytyä uusia prosesseja, mutta niihin liittyviä taitoja on puolestaan opeteltava muualla. Kirjoitettava. Ja vihdoin löydettävä myös tuolle kirjoitukselle toimittaja.

*

Toimittamisen yksi malli: altistaa itseään, antaa itselle vieraan runouskäsityksen vahvistua omassa tajunnassa sen verran, että ymmärtää sitä, että myöntää sen kanssa käytävän keskustelun olevan dialogia, ei pyrkimystä muokata kommentoinnin alla olevaa käsikirjoitusta omien ihanteidensa mukaiseksi.

*

Toimittamiseen on toinenkin malli, jonka mahdollisuudet kiehtovat mutta joka ei olisi tullut mieleenkään Henriikaan Tammikuun yhteydessä. Olemme vaihtaneet siitä ajatuksia Tytti Heikkisen kanssa, ja toivonkin että hän ehtisi jossain vaiheessa kirjoittaa siitä tarkemmin. Kyse on tuottajatyyppisestä toimittamisesta, jossa tekstiin rakennetaan tai jopa päällekirjoitetaan ”läskit soundit” tai jokin muu kyseisen tuottajan signatuuri. Produced by.

*

Minusta on kiinnostavaa, ettei jälkimmäistä tehdä, ei ainakaan runopiireissä, vaikka tunnen useitakin kirjoittajia joilla olisi eväitä tuonlaiseen tuottamiseen. Ehkä kyse on kuitenkin siitä, sen vaalimisesta, mistä kirjoittaessa ja lukiessa saa eniten nautintoa.

*

Ilmaan piirtyy savua, suhteessa edelliseen tai muuten vain: onko käsitteellisen kirjoittamisen ja käsitteellisen kirjallisuuden tarjoamat nautinnot ehkä sittenkin erilaisia..

Mainokset