Konseptin pohja – minne se putosi?

Olen tietoinen siitä, että 12 on tietyllä tavalla vesittynyt, mennyt pieleen. Näkyvintä on tietysti kirjojen myöhästyminen. Se on kuitenkin vain osa ongelmaa. Kuitenkin eniten olen epäonnistunut mielestäni siinä, miten olen elänyt tämän vuoden. 12:n piti olla ihmiskoe – elämäni piti olla vuoden ajan alisteinen projektille. Käytännössä kuitenkaan juuri mikään ei ole muuttunut. Elämä ja taide ovat suunnilleen yhtä sekaisin keskenään kuin ennenkin – mutta eivät oikeastaan yhtään sen enempää tai millään uudella tavalla. Käytännössä en ole elänyt projektin ideaa sillä syvällisyydellä kuin idea olisi edellyttänyt. En ole tehnyt tätä koska A) en ole uskaltanut ja B) minua ei ole huvittanut.

A.

En ole uskaltanut, koska olen kiinni niin monissa asioissa, joiden ylläpitäminen tuntuu elintärkeältä. En ole uskaltanut olla osallistumatta kirjallisiin ja vähemmän kirjallisiin rientoihin. En ole uskaltanut sanoa ei. En ole uskaltanut upota omiin juttuihini, koska viime kädessä olen pelännyt jääväni yksin.

En myöskään alkuvuodesta uskaltanut heittäytyä kirjoittamiseen koko olemuksellani, koska pelkäsin toisaalta että pää ei kestäisi jatkuvaa ylikierroksilla oloa. Mutta ennen kaikkea pelkäsin sitä, että onnistuisin: että tosiaan pystyisin kirjoittamaan kirjan kuukaudessa / 12 kirjaa vuodessa. Kuka minä silloin olisin? Pelko siitä että riistäytyy jonnekin muiden ihmisten tavoittamattomiin – nähtävästi lopulta tässäkin yksinjäämisen pelko.

B.

Hyvin varhaisesta vaiheesta asti mukana ollut tunne siitä, että oikeastaan minua ei hirveästi huvita koko tämä pelleily.  Että minua huvittaisi enemmänkin elää (toukokuusta lähtien joku minussa on koko ajan sanonut: nyt ansaitset lomaa, lomaa ja lisää lomaa). Sen sijaan että taide (tai ehkä pitäisi pikemminkin sanoa TYÖ) olisi asettanut ankarat raamit elämälle, T & E ovat koko ajan pyrkineet ottamaan etäisyyttä toisiinsa.

Kaiken maailman vapaa-ajan, ihmisten ja itseni arvo on koko ajan noussut silmissäni. Ennen kaikkea aika on tullut niin konkreettiseksi ja niin suureksi arvoksi.

En varsinaisesti mokannut 12 (tai sen ankaruutta) sen takia etten olisi pystynyt tähän – en koskaan uskaltautunut oikeastaan edes niille rajoille, joilla pystyminen tai kaatuminen tulisivat vastaan. Minua ei huvittanut mennä sinne saakka, tai ainakaan pysyä siellä kovin kauaa.

C.

Nyt on 21.11.2012 (vaikka tietysti voi aina väittää muuta). Mitä voi tehdä?

No kirjoitan nyt joka tapauksessa nämä roikkuvat kirjaset valmiiksi. Teen tämän pinnallisesti tai vähemmän pinnallisesti, melko sama tässä vaiheessa. Voi olla (ja luulen että niin käy), että rohkaistun viimein vähän uppoamaan, heittäytymään, altistumaan, pistämään itseäni likoon, kun vuosi alkaa lähestyä loppuaan. Laiva vuotaa, mutta se on jo ja yhä merellä.

TYÖSUUNNITELMA JA AIKATAULU

Lokakuun osalta keksin toissapäivänä Fiskarsissa hyvän tavan lopettaa kirja. Eka versio valmistuu perjantaihin mennessä. Syyskuun osalta lupasin että Miia saa maanantaihin mennessä koko käsiksen. Marraskuun osalle on hätäsuunnitelma. Joulukuu pitäisi päästä aloittamaan melkein joulukuun alussa. Toukokuun aion saada valmiiksi Tammikuun loppuun mennessä. En usko että 12-antologia, joka kokoaa kaikki 12:n osaset yksiin kansiin on enää mielekäs hanke. Sen sijaan luulen, että kirjoitan jonkinlaisen proosan ja esseen välissä olevan teoksen, jonka alaluvut on otsikoitu tämän blogin asiasanojen mukaan. Kirjan nimeksi tulisi 12. Välillä ajattelen, että varsinaisesti kirjoitan jo jollain tasolla sitä kirjaa.

ps.

Ehkä puhe epäonnistumisesta on vähän valheellista, koska jollain tasolla olen pysytellyt niin pinnassa, että en ole edes yrittänyt. Olen vain jotenkin yrittänyt selvitä (ehjin nahoin?)

74.9.= 43.10.

Tänään eka hyvä (hyvältä tuntuva) kirjoituspäivä aikoihin. Pääsin vasta eilen työskentelyn kannalta suotuisampaan tilapäisasumukseen ja oudosti nähtävästi se heti auttoi. Joskus tuntuu, että voidaakseen kunnolla kirjoittaa, tarvitsisi oman yksityisen sängyn – tai ainakin että saa herätä  sosiaalisuudettomassa tilassa.

—

74.9.

 

ois uusinta muttei jaksais, en mäkään kyllä jaksais

on ollut kaikenlaista viivästystä, muutettu edestakaisin

öitä ja aamuja. univelasta toipuminen kestää

ja sinun raivostuttava itsepäisyytesi silhuettina

erottuu korkeana radiotorni, sisäilma sakeaa

enkä ole oikein tyytyväinen juuri nyt

ja vaikka pinnat nurkkia myöten putsattu

vesistöt jo ennestään huonossa kunnossa kuin

paksu kerros meikkiä hikisen kalvaan ihon

huonoa elämää viettävien elinten päällä

mutta onneksi yhdestä nurkasta vetää. Reitti kiertää

subjektia kuin autotie vuorta paksuntaen häntä

ja nyt minä asetun tähän keskelle ja annan paksuuntua

ei millään pahalla muttei millään hyvälläkään

 

—

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä
Kari Aronpuro: Retro

 

—

70.9.= 39.10.

Joka kerta melkein sama lopputulos:  tunne siitä ettei aikaa ole vie kirjoittamisesta ilon ja mielihyvän –  kirjoittamisen nautinto liittyy jollain lailla kirjoittamisen ajallisuuteen? Kirjoittaminen on ikävää ja tylsää jos siihen ei saa upota (unohtua?).

Jotenkin vähän mitähän tästä nyt hittovie apua en jotenkin osaa sisuuntua edes.

Lokakuun kanssa olen jumittunut runoon 19, jossa ajattelin käyttää sanaa EI. Olen nyt neljä päivää yrittänyt saada kiellosta jotain aikaiseksi, mutta ei jotenkin onnistu. Vaikka ei on ehkä vieläkin tärkeämpi rakkaussana kuin kyllä.

—

Miian ehdotus muistikirjamaisen päiväkirjamaisen muun tekstimateriaalin lisäämisestä Syyskuuhun luonnosmaisia runoja ryhdistyttämään. En ole vielä tänään ehtinyt kirjoittaa runoa, mutta tälle päivälle sopivaa tekstimateriaalia …

70.9.

Aurinko nousee tänään Helsingissä kello 8:05 Aurinko laskee tänään Helsingissä kello 16:03
Päivän pituus 7 tuntia 58 minuuttia – Yön pituus 16 tuntia 2 minuuttia.

Väsynyt kuin sänky

särky kiertää päätä

matala sohvapöytä joka muistuttaa

ruumiinavausta kasautuu

vyötärölle hengitystään

pidättää lyhytnaamainen

poliisi Derrickistä

35.10.=66.9.

Jähmeää. Jähmeää.  (kaukana kirjoittamisen nautinnosta, sen sijaan elämisen nautinto ja ajan vaaliminen on koko ajan lisääntynyt)

—

 

66.9.

 

Mistä päin sinä olet tullut

ja miten asuminen onnistuu

kun asumusta reunustaa pimeä lakoninen sade kuin

ullakko Tuttua ihmistä katsottaessa silmät enemmänkin peittävät

kynttilä nurkassa antaa koko hommalle rytmin

 tarvitaan vain jotain kasvavaa

ja hiukan tyhjää jotta tästäkin loukosta

saadaan uuden maalarinvalkoisen eteinen 

 

48.7.=18.8.

Vaikka nyt.fi ei Elokuu-nostossaan mainitse muita kuin minun nimeni, 12-edetessä homma tuntuu muuttuvan koko ajan yhteisöllisemmäksi.

Elokuun idea on tosiaan alun perin Mikaelin (ei minun!) keksimä – joskin otan kyllä itselleni kunniaa tuon idean kätilöitymisestä ja kehittymisestä nykyiseen muotoonsa. Kimmo on huhkinut mainostajille lähetettävän kirjeen kanssa ihan yhtä paljon kuin minä ja Mikael. Tutut ja tuntemattomat ovat ottaneet Elokuun edistämisen tehtäväkseen ja jakavat viestiä fb:ssä ja muualla.

Ja Heinäkuussa vielä paljon enemmän tekijöitä: kuvittajina debytoivat mm. Sirpan pojat Rasmus ja Walter, Virpin poika Oliver, Merin tytär Venla, Kimmon  pojat Elias, Oliver ja Eemil, Pilvin poika Wilho, Annan poika Eino, Anun tytär Saimi, Lijan veljenpoika Miska, ja Sonja, ja Hannan tytär Hilda (joku taisi unohtakin listasta)

Lisäksi Juho ei ole ainoastaan editoinut kirjan runoja, vaan myös osallistunut niiden kehittelyyn hyvin luovalla tavalla. (Olen itse aika väsynyt yksinkertaisesti tuottamaan tekstiä – en vaan jotenkin jaksaisi ”tehdä runoa loppuun”).Enkä varmasti saisi kuvia kirjaan ilman Kimmon skanneria ja Mikaelin apua itse skannaamisessa …

—

Nyt on runoihin tehty viimeiset muutokset, runot ja kuvat laitettu järjestykseen ja   kuvat skannattu. Huomenna tehdään siten kellon ympäri töitä (taitto vielä aloittamatta – mutta sisältö tuntuu nyt vihdoin olevan suhtkoht kunnossa).

26.6. = 47.5.

Edelleen sitä tekstirihmaa:

mukaan tuli jotain Rion kokouksen jälkipuintia: jossain vaiheessa, hyvin pian olisi olennaisempaa alkaa toimia / pitää kauheeta mekkalaa sen sijaan että keskittyy omaan kirjoittamiseensa ja omaan elämäänsä, ostelee uusia kenkäpareja ja unohtaa valot päälle yöksi. Uskoni yksilön valintojen avulla vaikuttamiseen meni jo aikoja aikoja sitten. Nyt muka ei enää muuta sitten olisi.

Mitä enemmän puhutaan biosfäärin muuttumisesta yms yms, sitä enemmän ihmettelen minkälainen laji ihminen oikein on. Yksilön aavisteleva haparoiva tieto (ahdistus) omasta kuolevaisuudestaan ja kaikki nämä proteesit: laajentumat, välineet, kojeet, rakennukset. Muutoksen jarruttaminen on nähtävästi jotenkin biologisesti mahdotonta (niin kuin on lopulta mahdotonta tajuta kuolevansa, on  ehkä vieläkin mahdottomampaa tajuta että tämä ikuinen maailma jota piti viljellä ja varjella, lisääntyä ja täyttää, saattaa hyvinkin olla kohta pilalla: tämän mahdottomuuden huomaa ihan kaikesta, esimerkiksi siitä miten uutisten herättämät kauhut ovat vain pieniä kavahduksia jotka eivät johda mihinkään ja sitten taas palataan huolehtimaan omista asioista).

Kaiken pitäisi muuttua? Pitäisi t0imia omaa luontoaan vastaan? (mutta siihen on kai ihmisellä jonkinlainen mahdollisuus, tämän haparoivan ja epäuskoisen tiedostamisen takia). Ajattelen että ainoa toivomme on Internetissä ja ihmisen taipumuksessa toimia mimeettisesti (että mallista ihminen toimii myös itseään vastaan)

Kirjoitin tämän vaikka tuntuu etten tiedä enkä hahmota asioita tarpeeksi. Jotenkin tuntuu ettei oo myöskään varaa olla kirjoittamatta edes tätä.

2.6. [= 33.5.]

Lähetin yöllä Lijalle ja Aksulle sen onnettoman Toukokuu-mössön, jonka läimin eilen taitto-ohjelmaan.

Olen jotenkin ihan loputtoman väsynyt siihen, että pääsen aloittamaan uutta kuuta vasta kuun loppupuolella ja muutenkin en vaan jaksaisi nyt juuri oikein kirjoittaa. Lisäksi Toukokuu tuntuu pakkopullalta – ts. mun sisäiset vastustukset juuri nyt aika kovalla (vrt. taannoinen Tuli&Savu-kirja, jonka tekeminen kesti ja kesti ja jota ei millään meinattu saada valmiiksi)

Siksi jätän Toukokuun hetkeksi hautumaan (käytännössä tekisi niin mieli pitää vapaaviikonloppu) ja aloitan jo Kesäkuuta (yritän kirjoittaa ilman sanoja, itse asiassa myös ilman kirjaimia):

Tähän mennessä kokemus tuntuu osoittavan, että kuukaudessa ehtii jonkinlaisen kirjan runnoa kasaan, mutta jos aika siitä yhtään vähenee ollaan ongelmissa. Eli: Toukokuu saa nyt muhia siellä takana (vaikka se valmistuisi lokakuussa, se ei periaatteessa ole kai ongelma… kunhan Lija saa esitykselleen jotain materiaalia) – loin Kesäkuulle oman word-tiedostonsa

(jos siis tää toissapäivänä mieleen tullut vanha idea viivakirjasta toimii, kirja on pakko taittaa ja tehdä alusta loppuun microsoft wordilla …)

—

Ilmeisesti tämä oli ainakin mulle oikea päätös, koska pääsin heti vauhtiin Kesäkuun ”kirjoittamisessa”.

24.5.

Leivon leivonnaisia Poesian huomisiin kevätjuhliin. Yhdessä tekemisen ja talkoontyön tuottama ilo!

Tuntuu myös, että olisin taas löytämässä kirjoittamisen ilon (vaikka Toukokuu onkin tosi vaiheessa tai sen kirjoittaminen tuskin edes alkanut ta vaikka en edes tänään ole vielä kunnolla ehtinyt kirjoittaa). Osin varmaan Islannin innoittamana. Osin taas siksi, että olen urheillut viime päivinä ihan hullun paljon ja siksi alkanut tuntea itseni taas voimakkaaksi. Ja osin myös ehkä siksi, että olen pari viimeistä päivää hengannut kotona vähän enemmän omissa oloissani – vaikka onkin kiva tehdä kaikkea yhdessä, kirjoittamisen nautinto tuntuu olevan aika yksityistä (salaista?) laatua: jonkinlaita vajoamista johonkin omempaan maailmaan.

Tunne että jotain voisi olla käynnistymässä.

—

Georges Perec: Elämä Käyttöohje
Lindstedt, Eskelinen: Mahdollisen kirjallisuuden seuran vuosikirja 2012 

Monesko päivä ja mitä kuuta

Hesarin tänään julkaistussa jutussa on kuva, jossa näytän väsyneeltä ja turvonneelta sammakolta. Vähän pelästyin tuota kuvaa. Onkohan se nyt sitten jonkinlainen tämän kokeen resultaatti vai liittyykö muuhun? Olenkohan väsyneempi kuin tajuankaan?

Jutun ensimmäisen sanan (Ahdistus) pitäisi olla pikemminkin kysymys: Onko tässä mitään järkeä? (ideaa, syvempää): Vai alkaako näyttää pahalta jo nyt? Alanko näyttää pahalta?

(Väsymyksessä inhottavinta on se, ettei se ilmene sellaisena jalona, ylväänä uupumuksena ja kirkkaana riutumisena kuin toivoisi. Vaan kompasteluna ja ruumiin kuvan muutoksina. Tulee mieleen makaaberi sitaatti Joulupaastosta ”Lisäsivät leipää, ylistetty olkoon Herra. Kun Ljosa se jo alko turpoomaan”.)

(Ahdistus on itse asiassa tosi väärä sana: pikemmin ahdistumattomuus. Outo ahdistumattomuus.)

Jotenkin ajatus lomasta lomasta lomasta, ja sitten samalla: sitä ei tule, ei ole odotettavissa.

On vielä toki kepulikonsteja: pyytää runoilijoita lahjoittamaan tai myymään runojaan esim. Kesäkuun kirjaan tai teettää se jollain toisella. Tästä puhuttiin mm. Karrin ja Pauliinan kanssa eilen. Ja sitten se ajatus ettei avaa tietokonetta kuukauteen (mutta  sen olen varannut heinäkuulle) – nähtävästi tarvitsisin lomaa jo ennen sitä. Oisko ok, että käyttäisin tämän äärimmäisen keinoni jo nyt? Jos lupaan että en kirjoita koko kesäkuussa yhtään runoa? (Todnäk myöhästyvän Toukokuun lisäksi?)

Nähtävästi 12:sta on tulossa tällainen ”kepulikonstista-kepulikonstiin”-sarja.

24.4.

Huhtikuu etenee kuin juna, sanoin eilen Kristianille. Sapluuna

(aukeama jaettu neljään osaan: yksi piste (=1 sana), yksi viiva (2 sanaa), yksi kolmio (=3 sanaa) ja yksi neliö (4 sanaa), ensin kirjoitetaan pisteet (ekat versiot on nyt valmiina): seuraavalla kierroksella viivat pisteiden perusteella (siis erilaisten runollisten käännöksien  leikkausten tms avulla), sitten kolmiot pisteiden ja lopuksi neliöt kolmioiden pohjalta) ,

jonka Mikaelin avustuksella tai kanssa (vaikea erottaa kuka kehitteli ja kuka kommentoi) lauantaina kehittelin/kehittelimme ainakin tuntuu generoivan varsin suurella varmuudella kirjaa. En tiedä tuleeko siitä ”hyvä”, mutta se ainakin tulee.

—

Kiitetty olkoon toimittajien välinen kilvoittelu – jatkakaa sitä – se pitää rimaa yllä.

—

Ajan rajaamiseen liittyvä tarkkuus ajankäytöstä: jonkinlainen korostettu tietoisuus ajan vähyydestä –>  yksityiselämästä kiinnipitämisen hanakkuus.

—

V.S.Luoma-aho: Remora, Poesia 2011.
Harry Salmenniemi: Runojä, Otava 2011.  

39.3.

Arkistoja haravoidessani huomaan että olenkin kirjoittanut viimeisten neljän vuoden aikana paljon enemmän kuin luulin; että esim. Toivon syntymiseen tarvittiinkin paljon enemmän ympäriinsä haromista kuin muistinkaan.

36.3.

En ole ehtinyt luoda Helmikuulle omaa sivuaan.

En ole ehtinyt kirjoittaa / pohtia kunnolla keskeneräisyyden estetiikkaa / prosessin tuomista mukaan teoksiin jota Vilja-Tuulia käsittelee kolumnissaan ja jota Penjami Lehto peräänkuulutti kritiikissään. Jotenkin on tällä hetkellä sellainen tunne, että prosessia ei saa tuoda mukaan noihin kuukausittaisiin kirjoihin (vai tarkoitanko: ehdi tuoda mukaan noihin kuukausittaisiin kirjoihin?), että se rikkoisi konseptin. Tämä ajatus täytyisi avata jossain vaiheessa. Että niiden on oltava kiinni (=valmiita?) ja ehkä sitten siinä mielessä myös vailla minkäänlaista riskinottamiskykyä.

En ole ehtinyt maksaa laskuja, siivota, katsoa televisiota, lukea.

Sähköposteja olen ehtinyt ahkerasti kirjoitella, käydä Jyväskylän messuilla, tulla valituksi järjestön hallitukseen (luoja paratkoon), tavata sukua, päivittää fb-profiilia, taittaa ja toimittaa yhden käännöksen, varailla aikoja ja paikkoja.

—

Arkistoja kolutessani jumituin pohtimaan saisko tästäkin jotain Maaliskuuhun – ainakin se tuntuu jotenkin kuvaavan 12-projektia ja ylipäätään kaikkea mitä yritän toheltaa.

22.3.

Pauliinan usutuksesta käyn läpi vanhoja päiväkirjamerkintöjäni etsien sieltä matskua Maaliskuuhun. (vähän samaan tapaan kuin muinoin Esim. Esa I:stä kirjoittaessani päällekirjoittelin vielä vanhempia päiväkirjojani)

1.11.2007:

”Minulla on kaamea halu kirjoittaa keskinkertaista runoutta, puhdasta mimesistä, jäljentää maailmaa, mutta maailma ei ole lineaarinen eikä myöskään kieli, pitää maailmaa kasassa.”

Tausta: Kriitttisessä korkeakoulussa joku opettaja (Rimminen? Santanen?) esitti ehdottoman maksiimin: runo ei koskaan saa olla keskinkertainen. Minussa heräsi kapinamieliala. Ehkä 12:ssakin on kyse yhä vielä tästä samasta kapinasta.

Siis jotenkin niin että nämä kolme laatuluokitusta jollain lailla askarruttavat: hyvä, huono, keskinkertainen. Jos hyvälle ja huonolle on jo tilauksensa ja omanarvontuntonsa, mitä tarkoittaisi ylpeä keskimääräinen? En aivan tiedä mitä ajan takaa / yritän tavoittaa.

25.2.

Jotta voisi kirjoittaa (tai ylipäätään keskittyä mihinkään) täytyy olla tunne että aikaa on. Siksi uskottelen itselleni, että aikaa on.

13.2.

Kirjan pyhyys: ihmisen rajallisuus.
Liittyvätkö tämän projektin aiheuttamat omantunnontuskat siihen, että se ei kunnioita näitä kahta asiaa?

–

Alkaa tulla kiire. Menee paljon aikaa oheistoimintaan: tällaisten tekemiseen, valokuvattavana olemiseen (Keski-Suomalaiseen on tulossa jokin juttu tästä), yleiseen häröilyyn.

Kuvauksen takia tein juuri tänään uuden version tästä runosta, ts. en  tehnyt uutta versiota, listasin vaan kemikaalit joita itseeni tänään sivelin.

13.2.2012 oli talvinen maanantai, – 10 astetta pakkasta. Pakkanen kuivattaa ihoa. Pesin hiukseni ja laittauduin suhteellisen huolellisesti kuvausta varten.  

31.1.

Tammikuun viimeinen päivä: Yhteenveto.
Seuraava karkea kolmivaiheisuus havaittavissa Tammikuun kirjoitusprosessissa:

1. Muistiinmerkitseminen ja kielentäminen
2. Tihentäminen ja sitominen
3. Harventaminen ja löyhentäminen (ilmavoittaminen)

12.1.

tänään
Kokous 1. (Keskustelemassa runojen esityskorvauksista)
Kokous 2. (Poesian markkinointi)
Väsymystä (Eilen tuli roikuttua toimistolla liian myöhään.)
Huomisen alustuksen tekemisen välttelyä.
Huomisen alustuksen tekemistä.
Tämmöinen. 

–

1:45 alustus kokoon karsittu ja lopulta tyytyväinen mieli. Luulen tajunneeni kokeellisuudesta jotain – tai merkityksen jossa itselleni on mielekästä tuota termiä käyttää. Tämä tajuamiseni on tosin kovasti velkaa Jarkko S. Tuusvuoren pari vuotta sitten muistaakseni jossain Sarvin tilaisuudessa pitämälle hienolle esitelmälle – ts. vasta nyt tajusin luulen tajuavani Tuusvuoren pointin kokeilun ja kokemisen välisestä yhteydestä. (Tosin voi olla että muistini on muokannut tuon pointin minun tarkoitusperiäni paremmin vastaavaksi). Huomisesta alustuksesta:

”Eräs tapa hahmottaa taiteen kokeellisuutta on kiinnittää huomioita sanojen koe ja kokemus etymologiseen yhteyteen, (jonka Jarkko Tuusvuori nosti 12.9.2010 pitämässään esitelmässä esiin). Vastaava yhteys, jota mm. filosofi John Dewey on korostanut, löytyy myös englannin kielestä – sanat experience ja experiment ovat äänteellisesti ja kaiketi myös etymologisesti toisilleen sukua.

Taiteen kokeellisuudessa ei siis ole pohjimmiltaan kyse tieteellisten kokeiden kaltaisista koejärjestelyistä, vaan pyrkimyksestä etsiä toisaalta erityisille kokemuksille erityistä ilmaisutapaa ja toisaalta taas jonkin tietyn ilmaisuntavan, teknisen välineen tai tekstityypin kautta sille tyypillistä kokemisen tapaa. Tässä mielessä vaikkapa ”google-runous”, joka käyttää runon rakentamisen apuvälineenä googlehakuja on kokeellista: se ottaa haltuunsa uuden teknisen välineen ja ”ilmaisee” tai ottaa haltuun tämän välineen avuilla  internetin mukanaan tuomia uudenlaisia kokemuksen muotoja.

Tähän kokeellisuuteen – siten kuin sitä tässä nyt puran – liittyy siis perusolettamuksena ajatus siitä, että media/väline / tekstityyppi, runomuoto tms. vaikuttaa  kokemuksen tapaan – tai että koemme asioita välineiden ja medioiden kautta. Maailman muuttuessa, uusien teknisten keksintöjen ja uudenlaisten elämänympäristöjen myötä myös taiteen on siten otettava haltuun erilaisia uudenlaisia ilmaisun tapoja ja tekniikkoja.”

–

Helsingin sanomat 11.1.2011 (Gugge-keskustelu, perhesurmat)
Helsingin sanomat 12.1.2011 (Gugge-keskustelu, perhesurmat, taiteilijat presidenttiehdokkaiden takana)

2.1.2 Lähtökohtia

Tänä aamuna klo 8:30 alkoi vuoden mittainen kirjoitusurakka.

Aloitushetki on sikäli huono (ja tyypillinen), että tunnen olevani kirjoittajana ihan tyhjä – aivan kuin jonkinlaisessa käännekohdassa, vasta odottelemassa uutta alkua kirjoittamiselleni. Koen että Esim. Esa, Sanakirja ja Toivo muodostavat kokonaisuuden, siis että ne jollain tavalla täydentävät toisiaan.  Tällä hetkellä tuntuu kuin olisin sanonut niissä kaiken, mitä minulla on sanottavaa.

(Miellän nämä kirjat jonkinlaiseen symmetriseen suhteeseen toistensa kanssa: melkein kuin teesi, antiteesi ja synteesi. Tekstinauhat taas on ihan oma juttunsa, se kuuluu johonkin jota ei vielä ole.)

(Alustavia teosideoita toki pyörii mielessä, mutta ne tuntuvat nyt melkoisen ontoilta – aivan kuin ne olisivat suuntaviivoja jonkun muun kirjoittamiselle, aivan kuin minun kirjoittamiseni kuuluisi mennä johonkin muuhun suuntaan)

Koska  ei ole mitään sanottavaa, on aloitetava mitäänsanomattomuudesta. Valkoisen paperin kammon selättääkseni otin jo aamulla käyttöön erään vanhan ja vähän käytetyn blogini, johon merkitsen muistiin runoluonnoksia. Joskin saattaa olla, etten voi sietää tuon blogin julkisuutta kovin kauaa – sen verran kauhistuttaa pelkkä siihen linkkaaminenkin.

Olen jo myöhässä ensimmäisestä deadlinestani: tarkoitus oli, että kaikki rästityöt olisivat valmiina joulukuun loppuun mennessä. Eivät valitettavasti ole.

[Rästitöitä:
– kirjoita loppuun artikkeli Runouden yhteiskunnallisuus kirjaan (olen äärimmäisen hidas asiatekstin kirjoittaja)
–  Zavjalov-käännöksen kommentit puhtaaksi, yhden Poesialle tarjotun käsikirjoituksen kommentointi
– kritiikki Tuli&Savuun Tommi Parkon Kirjoita runo-oppaasta]

Aloitin Tammikuun työstämisen siis varsin autenttisissa tunnelmissa. Kristian Blomberg toimittaa tämän ensimmäisen  ja kirjoittanee myöhemmin myös tänne blogiin viisaita mietteitään.

Kaikki rästityöni

Joka päivä

on liian lyhyt, ja se käy vielä lyhyemmäksi.

Oma aika

Aina silloin tällöin huomaan kaipaavani päivätöihin.
En niinkään sen takia, että haluaisin varsinaisesti tehdä sellaisia töitä kuin päivätöissä tehdään. Vaan aikarajojen takia. Usein ajattelen, että jos työt tehtäisiin työajalla, töiden ulkopuolinen aika olisi sitten minun omaa aikaani (tai vaikka aikaa jolloin saan kirjoittaa).

Aivan kuin aika käyttäytyisi samaan tapaan kuin tila: aivan kuin ajan omistaminen edellyttäisi aitaamista: Ainostaan mikäli osa ajastasi on jonkun toisen omistuksessa, voit ylipäätään omistaa aikaasi. Ainoastaan mikäli ajassasi on aitoja ja rajoja, aikaa on ylipäätään mahdollista omistaa – tai omistaa jollekin.

Olen huomannut että deadlinen lähestyminen tuottaa  ajan  hidastumisen kokemuksen. Kun deadline alkaa lähestyä, kaikki aika keskittyy yhden asian ympärille. Samalla ajan jättömaat, vartti sieltä ja toinen täältä, tyhjät hetket, toisen palveluksessa käytetyt ajat, bussimatkat ja jopa unet asettuvat palvelemaan samaa tavoitetta. (Samalla tavalla saattaa tapahtua myös silloin, kun jonkin asian tekeminen on innostavaa ja haastavaa, kun on hyvin uppoutunut tai intoutunut tekemään jotain).

12:een sisältyy haave omasta, omistautuneesta ajasta.

(Edellinen ajatus muotoutui, kun keskustelimme Mikaelin kanssa hankaluudesta yhdistää toiminta kirjallisuuskentällä ja oma kirjoittaminen.)