12:sta puhuminen

9.11.2014 § Jätä kommentti

Turvauduin eilen kipeänä helppoon kikkaan: puhuin kriittisessä oppilaille omista tekemisistäni. Toisessa ryhmässä halusivat tietää 12:sta. Kiertelin, kaartelin ja vaikeilin, niin kuin olen monesti tehnyt. Kysymykseen ”Millainen olo sinulle jäi 12:sta?” olen perinteisesti vastannut että ”aika epäselvä”; ”en oikein tiedä” tai ”vähän outo”.

Olen usein kokenut varsin voimaannuttavaksi tilanteen, jossa kirja on tullut ulos ja minun on pitänyt kertoa siitä jollekin yleisölle. Kun puhuu muille siitä mitä on tehnyt pakouttautuu samalla seisomaan tekemisiensä takana ja jos osaa puhua niin, että itsekin uskoo siihen mitä sanoo, tulee aika hyvä olo. Kahdentoista suhteen en ainakaan aluksi kyennyt tällaiseen tekijänä esiintymiseen oikein ollenkaan. (Ehkä muutamaa viimeaikaista poikkeusta lukuun ottamatta: esimerkiksi kun Pauliinan ja Penjamin kanssa keskustelimme 12:sta kirjamessuilla. Osittain nämä hyvät tilanteet liittyvät tekeillä olevaan 13/12-artikkelikokoelmaan, jossa sekä 12:ta että runouden kustannustoimittamista ruoditaan ja reflektoidaan. Teoksen pitäisi ilmestyä.)

Olen viime aikoina tuntenut houkutusta antaa periksi mielihyvän lupaukselle, joka liittyy siihen, kun on saanut jonkin teoksen valmiiksi ja kokee voivansa allekirjoittaa sen. Voisinko tuntea tällaista tyytyväisyyttä myös 12:n suhteen?

Eli tällaisena tahdonilmauksena: tutkiskelen mahdollisuutta tehdä Kaksitoista jollain tavalla valmiiksi.

Konseptin pohja – minne se putosi?

21.11.2012 § 1 kommentti

Olen tietoinen siitä, että 12 on tietyllä tavalla vesittynyt, mennyt pieleen. Näkyvintä on tietysti kirjojen myöhästyminen. Se on kuitenkin vain osa ongelmaa. Kuitenkin eniten olen epäonnistunut mielestäni siinä, miten olen elänyt tämän vuoden. 12:n piti olla ihmiskoe – elämäni piti olla vuoden ajan alisteinen projektille. Käytännössä kuitenkaan juuri mikään ei ole muuttunut. Elämä ja taide ovat suunnilleen yhtä sekaisin keskenään kuin ennenkin – mutta eivät oikeastaan yhtään sen enempää tai millään uudella tavalla. Käytännössä en ole elänyt projektin ideaa sillä syvällisyydellä kuin idea olisi edellyttänyt. En ole tehnyt tätä koska A) en ole uskaltanut ja B) minua ei ole huvittanut.

A.

En ole uskaltanut, koska olen kiinni niin monissa asioissa, joiden ylläpitäminen tuntuu elintärkeältä. En ole uskaltanut olla osallistumatta kirjallisiin ja vähemmän kirjallisiin rientoihin. En ole uskaltanut sanoa ei. En ole uskaltanut upota omiin juttuihini, koska viime kädessä olen pelännyt jääväni yksin.

En myöskään alkuvuodesta uskaltanut heittäytyä kirjoittamiseen koko olemuksellani, koska pelkäsin toisaalta että pää ei kestäisi jatkuvaa ylikierroksilla oloa. Mutta ennen kaikkea pelkäsin sitä, että onnistuisin: että tosiaan pystyisin kirjoittamaan kirjan kuukaudessa / 12 kirjaa vuodessa. Kuka minä silloin olisin? Pelko siitä että riistäytyy jonnekin muiden ihmisten tavoittamattomiin – nähtävästi lopulta tässäkin yksinjäämisen pelko.

B.

Hyvin varhaisesta vaiheesta asti mukana ollut tunne siitä, että oikeastaan minua ei hirveästi huvita koko tämä pelleily.  Että minua huvittaisi enemmänkin elää (toukokuusta lähtien joku minussa on koko ajan sanonut: nyt ansaitset lomaa, lomaa ja lisää lomaa). Sen sijaan että taide (tai ehkä pitäisi pikemminkin sanoa TYÖ) olisi asettanut ankarat raamit elämälle, T & E ovat koko ajan pyrkineet ottamaan etäisyyttä toisiinsa.

Kaiken maailman vapaa-ajan, ihmisten ja itseni arvo on koko ajan noussut silmissäni. Ennen kaikkea aika on tullut niin konkreettiseksi ja niin suureksi arvoksi.

En varsinaisesti mokannut 12 (tai sen ankaruutta) sen takia etten olisi pystynyt tähän – en koskaan uskaltautunut oikeastaan edes niille rajoille, joilla pystyminen tai kaatuminen tulisivat vastaan. Minua ei huvittanut mennä sinne saakka, tai ainakaan pysyä siellä kovin kauaa.

C.

Nyt on 21.11.2012 (vaikka tietysti voi aina väittää muuta). Mitä voi tehdä?

No kirjoitan nyt joka tapauksessa nämä roikkuvat kirjaset valmiiksi. Teen tämän pinnallisesti tai vähemmän pinnallisesti, melko sama tässä vaiheessa. Voi olla (ja luulen että niin käy), että rohkaistun viimein vähän uppoamaan, heittäytymään, altistumaan, pistämään itseäni likoon, kun vuosi alkaa lähestyä loppuaan. Laiva vuotaa, mutta se on jo ja yhä merellä.

TYÖSUUNNITELMA JA AIKATAULU

Lokakuun osalta keksin toissapäivänä Fiskarsissa hyvän tavan lopettaa kirja. Eka versio valmistuu perjantaihin mennessä. Syyskuun osalta lupasin että Miia saa maanantaihin mennessä koko käsiksen. Marraskuun osalle on hätäsuunnitelma. Joulukuu pitäisi päästä aloittamaan melkein joulukuun alussa. Toukokuun aion saada valmiiksi Tammikuun loppuun mennessä. En usko että 12-antologia, joka kokoaa kaikki 12:n osaset yksiin kansiin on enää mielekäs hanke. Sen sijaan luulen, että kirjoitan jonkinlaisen proosan ja esseen välissä olevan teoksen, jonka alaluvut on otsikoitu tämän blogin asiasanojen mukaan. Kirjan nimeksi tulisi 12. Välillä ajattelen, että varsinaisesti kirjoitan jo jollain tasolla sitä kirjaa.

ps.

Ehkä puhe epäonnistumisesta on vähän valheellista, koska jollain tasolla olen pysytellyt niin pinnassa, että en ole edes yrittänyt. Olen vain jotenkin yrittänyt selvitä (ehjin nahoin?)

74.9.= 43.10.

13.11.2012 § Jätä kommentti

Tänään eka hyvä (hyvältä tuntuva) kirjoituspäivä aikoihin. Pääsin vasta eilen työskentelyn kannalta suotuisampaan tilapäisasumukseen ja oudosti nähtävästi se heti auttoi. Joskus tuntuu, että voidaakseen kunnolla kirjoittaa, tarvitsisi oman yksityisen sängyn – tai ainakin että saa herätä  sosiaalisuudettomassa tilassa.

74.9.
 
ois uusinta muttei jaksais, en mäkään kyllä jaksais
on ollut kaikenlaista viivästystä, muutettu edestakaisin
öitä ja aamuja. univelasta toipuminen kestää
ja sinun raivostuttava itsepäisyytesi silhuettina
erottuu korkeana radiotorni, sisäilma sakeaa
enkä ole oikein tyytyväinen juuri nyt
ja vaikka pinnat nurkkia myöten putsattu
vesistöt jo ennestään huonossa kunnossa kuin
paksu kerros meikkiä hikisen kalvaan ihon
huonoa elämää viettävien elinten päällä
mutta onneksi yhdestä nurkasta vetää. Reitti kiertää
subjektia kuin autotie vuorta paksuntaen häntä
ja nyt minä asetun tähän keskelle ja annan paksuuntua
ei millään pahalla muttei millään hyvälläkään
 
Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä
Kari Aronpuro: Retro
 

70.9.= 39.10.

9.11.2012 § Jätä kommentti

Joka kerta melkein sama lopputulos:  tunne siitä ettei aikaa ole vie kirjoittamisesta ilon ja mielihyvän –  kirjoittamisen nautinto liittyy jollain lailla kirjoittamisen ajallisuuteen? Kirjoittaminen on ikävää ja tylsää jos siihen ei saa upota (unohtua?).

Jotenkin vähän mitähän tästä nyt hittovie apua en jotenkin osaa sisuuntua edes.

Lokakuun kanssa olen jumittunut runoon 19, jossa ajattelin käyttää sanaa EI. Olen nyt neljä päivää yrittänyt saada kiellosta jotain aikaiseksi, mutta ei jotenkin onnistu. Vaikka ei on ehkä vieläkin tärkeämpi rakkaussana kuin kyllä.

Miian ehdotus muistikirjamaisen päiväkirjamaisen muun tekstimateriaalin lisäämisestä Syyskuuhun luonnosmaisia runoja ryhdistyttämään. En ole vielä tänään ehtinyt kirjoittaa runoa, mutta tälle päivälle sopivaa tekstimateriaalia …

70.9.

Aurinko nousee tänään Helsingissä kello 8:05 Aurinko laskee tänään Helsingissä kello 16:03
Päivän pituus 7 tuntia 58 minuuttia – Yön pituus 16 tuntia 2 minuuttia.

Väsynyt kuin sänky
särky kiertää päätä
matala sohvapöytä joka muistuttaa
ruumiinavausta kasautuu
vyötärölle hengitystään
pidättää lyhytnaamainen
poliisi Derrickistä

35.10.=66.9.

5.11.2012 § Jätä kommentti

Jähmeää. Jähmeää.  (kaukana kirjoittamisen nautinnosta, sen sijaan elämisen nautinto ja ajan vaaliminen on koko ajan lisääntynyt)

 
66.9.
 
Mistä päin sinä olet tullut
ja miten asuminen onnistuu
kun asumusta reunustaa pimeä lakoninen sade kuin
ullakko Tuttua ihmistä katsottaessa silmät enemmänkin peittävät
kynttilä nurkassa antaa koko hommalle rytmin
 tarvitaan vain jotain kasvavaa
ja hiukan tyhjää jotta tästäkin loukosta
saadaan uuden maalarinvalkoisen eteinen 
 

4.6.

4.6.2012 § Jätä kommentti

Wordilla piirtely (=viivakirjan tekeminen) on ihanaa.

Mietin että miten tarkkaan pitää pitää kiinni kahdesta jotenkin luonnollisesti syntyneestä rajoitteesta:

1) viiva ei saa katketa sivun keskellä (pitää jatkua seuraavalla sivulla)

2) viivat eivät saa mennä päällekkäin

Ainakin aluksi (ja kirjan alussa) nää kaksi rajoitetta tuntuvat tärkeiltä: siksi ettei kaikkia keinoja käytetä heti. Ja siksi että koska en oikeasti osaa piirtää tartten tollaisia mekaanisia juttuja tekemään päätöksiä mun puolesta.

Mutta kompositio ja kirjan eteneminen tuntuisi vaativan välillä katkeamia (sivut tulevat helposti tukkoisiksi jos mikään ei katkea), samoin kuin teksti vaatii aukkoja. Heti kolmannella sivulla otin käyttöön katkoviivan. Niitäkin on wordissa vaikka kuinka monia.

24.5.

24.5.2012 § Jätä kommentti

Leivon leivonnaisia Poesian huomisiin kevätjuhliin. Yhdessä tekemisen ja talkoontyön tuottama ilo!

Tuntuu myös, että olisin taas löytämässä kirjoittamisen ilon (vaikka Toukokuu onkin tosi vaiheessa tai sen kirjoittaminen tuskin edes alkanut ta vaikka en edes tänään ole vielä kunnolla ehtinyt kirjoittaa). Osin varmaan Islannin innoittamana. Osin taas siksi, että olen urheillut viime päivinä ihan hullun paljon ja siksi alkanut tuntea itseni taas voimakkaaksi. Ja osin myös ehkä siksi, että olen pari viimeistä päivää hengannut kotona vähän enemmän omissa oloissani – vaikka onkin kiva tehdä kaikkea yhdessä, kirjoittamisen nautinto tuntuu olevan aika yksityistä (salaista?) laatua: jonkinlaita vajoamista johonkin omempaan maailmaan.

Tunne että jotain voisi olla käynnistymässä.

Georges Perec: Elämä Käyttöohje
Lindstedt, Eskelinen: Mahdollisen kirjallisuuden seuran vuosikirja 2012 

Missä olen?

You are currently browsing entries tagged with nautinto at 12.